Omat rajat – hyvin­voin­nin tur­va

Moni elää tun­nis­ta­mat­ta omia hen­ki­lö­koh­tai­sia rajo­jaan. Sil­ti juu­ri nämä näky­mät­tö­mät rajat – niin hen­ki­set, emo­tio­naa­li­set kuin kehol­li­set – ovat elin­tär­kei­tä jak­sa­mi­sen ja psyyk­ki­sen palau­tu­mi­sen kan­nal­ta. Omien rajo­jen puu­te ei ole osoi­tus heik­kou­des­ta, vaan usein seu­raus­ta elä­män­ko­ke­muk­sis­ta, jois­sa nii­tä ei ole saa­nut oppia tun­nis­ta­maan tai puo­lus­ta­maan. Trau­ma­neu­ro­val­men­nuk­ses­sa tämä ymmär­re­tään syväs­ti: kyse ei ole vain tämän het­ken valin­nois­ta, vaan niis­tä opi­tuis­ta sel­viy­ty­mis­ta­vois­ta, jot­ka ovat syn­ty­neet jos­kus tur­vat­to­mis­sa tai ris­ti­rii­tai­sis­sa ympä­ris­töis­sä.

Mitä omat rajat oikeas­taan ovat?

Omat rajat erot­ta­vat mei­dät toi­sis­ta ihmi­sis­tä – eivät muu­rei­na, vaan lem­pei­nä ääri­vii­voi­na, jot­ka mää­rit­te­le­vät, mitä sal­lim­me elä­määm­me ja mitä emme. Ne suo­je­le­vat arvo­jam­me, jak­sa­mis­tam­me ja palau­tu­mis­tam­me. Kun rajat ovat ole­mas­sa ja näky­viä, ihmi­nen voi olla yhtey­des­sä toi­siin ilman, että menet­tää yhteyt­tä itseen­sä. Rajat eivät ole itsek­kyyt­tä, vaan ter­vet­tä itse­tun­te­mus­ta ja itsen kun­nioit­ta­mis­ta.

Mil­tä rajat­to­muus tun­tuu?

Rajo­jen tun­nis­ta­mat­to­muus näkyy monin tavoin. Voi olla vai­kea sanoa ei, vaik­ka oli­si väsy­nyt tai yli­kuor­mit­tu­nut. Saat­taa elää jat­ku­vas­sa miel­lyt­tä­mi­sen tar­pees­sa, pelä­ten tois­ten suut­tu­mus­ta tai hyl­kää­mis­tä. Moni tun­tee jat­ku­vaa syyl­li­syyt­tä levos­ta, vetäy­ty­mi­ses­tä tai omien tar­pei­den esiin tuo­mi­ses­ta. Olo voi olla kuin elä­mä tapah­tui­si mui­den ehdoil­la. Kehol­li­ses­ti tämä saat­taa ilme­tä jän­ni­tyk­se­nä, epä­mää­räi­se­nä ahdis­tuk­se­na tai jat­ku­va­na levot­to­muu­te­na.

Täl­lai­nen rajat­to­muus voi joh­taa uupu­muk­seen, stres­sioi­rei­siin ja jopa sai­ras­tu­mi­seen. Gabor Maté muis­tut­taa: jos et kyke­ne sano­maan ei, keho­si sanoo sen lopul­ta puo­les­ta­si. Tämä vies­ti ei ole syy­tös, vaan myö­tä­tun­toi­nen herä­tys sii­hen, että oman kehon ja mie­len vies­te­jä kan­nat­taa alkaa kuun­nel­la – ne ker­to­vat, mis­sä koh­das­sa elä­mää oli­si aika pysäh­tyä ja vetää raja.

Rajo­jen mer­ki­tys toi­pu­mi­sel­le

Rajo­jen aset­ta­mi­nen on syväs­ti eheyt­tä­vää. Eri­tyi­ses­ti trau­mas­ta toi­pu­mi­ses­sa rajat ovat kuin sisäi­nen tuki­ke­hik­ko – nii­den kaut­ta raken­ne­taan uudel­leen tur­val­li­suut­ta, jon­ka trau­ma on vie­nyt. Bes­sel van der Kolk on toden­nut, että trau­ma ei ole vain muis­to tapah­tu­nees­ta, vaan kehoon jää­nyt koke­mus sii­tä, että ei ollut tur­vas­sa eikä saa­nut sanoa ei. Rajo­jen vah­vis­ta­mi­nen on siis syvää sisäis­tä jäl­leen­ra­ken­nus­työ­tä: minä olen täs­sä, minul­la on oikeus suo­ja­ta itseä­ni.

Rajat myös palaut­ta­vat yhtey­den omaan elin­voi­maan. Nii­den myö­tä ihmi­nen alkaa tun­tea taas ole­van­sa vas­tuus­sa itses­tään – ei mui­den miel­lyt­tä­mi­sen tai uhrau­tu­mi­sen kaut­ta, vaan kuun­te­le­mal­la omia tun­tei­ta, tar­pei­ta ja ryt­miä.

Rajo­jen ilmai­su on itsen­sä kun­nioit­ta­mis­ta

Oikeus ilmais­ta omat tar­peet ei vaa­di lupaa kenel­tä­kään. Kun sinä sanot sel­keäs­ti, mitä tar­vit­set tai mikä ei tun­nu hyväl­tä, kun­nioi­tat itseä­si. Tämä ei ole yli­mie­li­syyt­tä tai kovuut­ta – päin­vas­toin. Aito, rehel­li­nen ilmai­su opet­taa ympä­ris­töä koh­te­le­maan sinua kun­nioit­ta­vam­min. Sii­nä on rau­haa, läs­nä­oloa ja ter­vet­tä itse­luot­ta­mus­ta.

Rajat eivät sil­ti aina miel­ly­tä mui­ta. Jos­kus nii­den vetä­mi­nen herät­tää toi­sis­sa pet­ty­mys­tä, ärty­mys­tä tai häm­men­nys­tä. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta, että rajan aset­ta­mi­nen oli­si vää­rin. Toi­sen har­mi­tus ei ole merk­ki sii­tä, että oli­sit teh­nyt jotain pahaa. Jokai­nen vas­taa lopul­ta omis­ta tun­teis­taan, myös sii­tä, miten suh­tau­tuu sii­hen, että joku toi­nen pitää itses­tään huol­ta.

Trau­ma­neu­ro­val­men­nus tukee rajo­jen raken­ta­mis­ta

Jos omien rajo­jen tun­nis­ta­mi­nen tun­tuu vai­keal­ta tai pelot­ta­val­ta, et ole yksin. Moni ei ole kos­kaan saa­nut lupaa tai mal­lia sii­hen, että oma tila on arvo­kas ja puo­lus­ta­mi­sen arvoi­nen. Juu­ri täs­sä trau­ma­neu­ro­val­men­nus menee yti­meen: se aut­taa pur­ka­maan nii­tä syviä, opit­tu­ja mal­le­ja, jot­ka ovat estä­neet rajan­ve­don, ja antaa tur­val­lis­ta tilaa har­joi­tel­la uuden­lais­ta tapaa olla ole­mas­sa.

Val­men­nuk­ses­sa tut­ki­taan yhdes­sä, mik­si rajat ovat ehkä aiem­min tun­tu­neet mah­dot­to­mil­ta, miten keho rea­goi rajo­jen vetä­mi­seen ja miten uusia reit­te­jä voi raken­taa – lem­peäs­ti, pie­nin aske­lin, omaan tah­tiin. Rajo­jen raken­ta­mi­nen ei ole ulkois­ta sää­te­lyä vaan sisäi­sen arvos­tuk­sen syven­tä­mis­tä. Se on askel koh­ti eheäm­pää, vapaam­paa ja aidom­paa elä­mää.